Talcott Parsonsin (1951) mukaan funktionalistinen näkökulma terveyteen ja lääketieteeseen korostaa, että hyvä terveys ja tehokas sairaanhoito ovat välttämättömiä yhteiskunnan toimintakyvylle. Sairas terveys heikentää kykyämme suorittaa roolimme yhteiskunnassa, ja jos liian monet ihmiset ovat epäterveellisiä, yhteiskunnan toiminta ja vakaus kärsivät. Tämä pätee erityisesti ennenaikaiseen kuolemaan, sanoi Parsons, koska se estää yksilöitä täyttämästä kaikkia sosiaalisia tehtäviään ja merkitsee siten “huonoa tuottoa” yhteiskunnalle raskauden, syntymän, lastenhoidon ja yksilön erilaisten kustannusten vuoksi joka kuolee aikaisin. Huono sairaanhoito on myös toimintakyvytöntä yhteiskunnalle, koska sairaat ihmiset ovat vaikeampia tulla terveiksi ja terveet ihmiset sairastuvat todennäköisemmin.
Jotta henkilö voidaan pitää laillisesti sairaana, Parsons sanoi, useiden odotusten on täytyttävä. Hän kutsui näitä odotuksia sairasrooliksi. Ensinnäkin sairaita ihmisiä ei pitäisi pitää omien terveysongelmiensa aiheuttaneina. Jos syömme rasvaista ruokaa, lihavuus ja sydänkohtaus, herätämme vähemmän myötätuntoa kuin jos olisimme harjoittaneet hyvää ravintoa ja säilyttäneet oikean painon. Jos joku ajaa humalassa ja törmää puuhun, myötätuntoa on paljon vähemmän kuin jos kuljettaja olisi ollut raittiina ja luiskahtanut pois tieltä jäisellä säällä.
Toiseksi sairaiden on haluttava parantua. Jos he eivät halua parantua tai, mikä vielä pahempaa, heidät pidetään sairautensa valehtelijoina tai pahoinpitelyinä terveellisyyden paranemisen jälkeen, he, jotka tuntevat heidät tai yleisemmin yhteiskunta, eivät enää pidä heitä laillisesti sairaina.
Konfliktin lähestymistapa
Konfliktilähestymistapa korostaa eriarvoisuutta terveyden ja terveydenhuollon laadussa (Conrad, 2009). Kuten aiemmin todettiin, terveydenhuollon ja terveydenhuollon laatu vaihtelee suuresti ympäri maailmaa ja Yhdysvalloissa. Yhteiskunnan eriarvoisuus sosiaalisen luokan, rodun ja etnisen alkuperän sekä sukupuolen mukaan toistuu terveydessämme ja terveydenhuollossamme. Epäedullisessa asemassa olevat ihmiset sairastuvat todennäköisemmin, ja kun he ovat sairastuneet, riittämätön terveydenhuolto vaikeuttaa heidän parantumistaan. Kuten näemme, todisteet terveydenhuollon ja terveydenhuollon eriarvoisuudesta ovat valtavat ja dramaattiset.
Konfliktilähestymistapa kritisoi myös sitä, missä määrin lääkärit ovat vuosikymmenten aikana yrittäneet hallita lääketieteen käytäntöä ja määritellä erilaisia sosiaalisia ongelmia lääketieteellisiksi. Heidän motivaationsa tähän on ollut sekä hyvä että huono. Onneksi he ovat uskoneet olevansa pätevimpiä ammattilaisia diagnosoimaan ongelmia ja hoitamaan ihmisiä, joilla on näitä ongelmia. Negatiivisella puolella he ovat myös tunnustaneet, että heidän taloudellinen asemansa paranee, jos he onnistuvat luonnehtimaan sosiaalisia ongelmia lääketieteellisiksi ongelmiksi ja monopolisoimaan näiden ongelmien hoidon. Kun näistä ongelmista tulee “lääketieteellisiä”, niiden mahdolliset sosiaaliset juuret ja siten mahdolliset ratkaisut jätetään huomiotta.
Vuorovaikutteinen lähestymistapa
Vuorovaikutteinen lähestymistapa korostaa, että terveys ja sairaus ovat sosiaalisia rakenteita. Tämä tarkoittaa sitä, että erilaisilla fyysisillä ja henkisillä olosuhteilla on vain vähän tai ei lainkaan objektiivista todellisuutta, vaan niitä pidetään terveinä tai sairaina vain, jos yhteiskunta ja sen jäsenet määrittelevät ne sellaisiksi (Buckser, 2009; Lorber & Moore, 2002). Juuri keskusteltu ADHD -esimerkki havainnollistaa myös vuorovaikutusteorian huolenaiheita, koska käyttäytyminen, jota ei aiemmin pidetty sairautena, määriteltiin yhdeksi Ritalinin kehittämisen jälkeen. Toisessa esimerkissä 1800-luvun lopulla oopiumin käyttö oli melko yleistä Yhdysvalloissa, koska oopiumijohdannaisia sisällytettiin kaikenlaisiin käsikauppatuotteisiin. Oopiumin käyttöä ei pidetty suurena terveys- eikä oikeudellisena ongelmana. Tämä muuttui vuosisadan loppuun mennessä, koska ennakkoluulot kiinalaisamerikkalaisia kohtaan johtivat heidän suosimiensa oopiumpenkien kieltämiseen (samanlaiset kuin nykyiset baarit), ja kehotukset oopiumin kieltämiseen johtivat liittovaltion lainsäädäntöön 1900 -luvun alussa, joka kielsi useimmat oopiumituotteita paitsi reseptillä (Musto, 2002).