Ruuste laittoi vasemmistofoorumin toiminnanjohtajan Ruurik Holmin ja kulttuuri- ja urheiluministerin erityisavustaja Jussi Saramon keskustelemaan vaikuttamismahdollisuuksista eduskuntapolitiikassa. Voidaanko kompromissihallituksessa saada aikaan muutos? Entä oppositio? Mihin asti politiikassa pitäisi tehdä myönnytyksiä?
Rurik Holm: Onko mahdollista vaikuttaa hallitukseen?
Hallituksen päätös on aina kokonaisuuden punnitus. Usein kuultu väite “lautakuntaan kannattaa osallistua, koska vain siellä voi vaikuttaa” ei pidä paikkaansa.
Menestyvä puolue pyrkii edistämään omaa strategiakeskusteluaan eikä lukitu vakiintuneisiin uskomuksiin hallituksen kannan avoimuudesta tai perverssistä. Jokaisen osapuolen on rakennettava oma strategiansa paljon monimutkaisempien ajatusprosessien pohjalta.
Poliittinen puolue voi olla hallituksessa ilman todellista vaikutusvaltaa. Hallituksen liikkumavara kokonaisuudessaan voi olla rajoitettu tai muut puolueet käyttävät valtaa hallituksessa.
Pääomanliikkeiden maailmanlaajuinen vapauttaminen on kaventanut kansallisten hallitusten ja parlamenttien valtaa. Euroopan unionissa valta on siirretty ylikansallisille instituutioille, jotka eivät ole suoraan poliittisesti vastuussa EU:n kansalaisille. EU-jäsenyys on merkinnyt myös pääoman voiman kasvua (EU-tason lobbaus, pääoman vapaa liikkuvuus EU:ssa). Kansalaiset ovat kuitenkin enimmäkseen sitä mieltä, että oman maansa hallitus on vastuussa toteutetusta politiikasta.
Valtakunnallisella tasolla toimivien puolueiden tulee perehtyä huolellisesti hallituksen työn rajaehtoihin. Jos hyvä hallituksen politiikka edellyttää perusteellista lainsäädännön uudistamista, se on asetettava hallituksen muodostamisen ehtona.
Voidaan ajatella esimerkiksi, että valtio ei voi toteuttaa kansalaistensa poliittista tahtoa ilman nykyisestä poikkeavaa raha- ja rahoituspolitiikkaa. Jos maa kuuluu euroon, Euroopan keskuspankin mandaatin muuttaminen voi olla järkevän politiikan edellytys. Vaihtoehtoisesti hallitus voi kirjata, että valtio siirtyy omaan keskuspankkiinsa ja valuuttaansa, jos EKP:n toimenkuvaa ei muuteta tiettyyn määräaikaan mennessä.
Sama perustelu voidaan laajentaa esimerkiksi Euroopan unionin jäsenyyteen. Jos järkevä hallituksen politiikka edellyttää joko unionin politiikan muutosta tai EU:sta eroamista, hallitus voi kirjata ohjelmaansa EU:sta eron, ellei EU:n politiikka muutu tiettyyn määräaikaan mennessä.
Lisäksi puolueiden politiikkaa rajoittaa niiden suhde muihin puolueisiin. Viimeisen 30 vuoden aikana sosialidemokraattien vasemmistopuolueiden on ollut vaikea osallistua hallitukseen, koska muiden hallituspuolueiden politiikka on ollut varsin uusliberaalia (vrt. Suomen Vasemmistoliitto Lipposen hallituksessa, erityisesti 1995). –99). Puolue voi epäonnistua vain, jos se osallistuu hallitukseen, jossa se ei voi saavuttaa tavoitteitaan edes tyydyttävästi. Sinun ei pitäisi pelata sellaisilla korteilla, jotka varmasti häviät.
Vasemmistopuolueiden toimintaa hallituksessa rajoittavat siis ainakin kansallisten hallitusten suhteellinen voimattomuus, muiden hallituspuolueiden uusliberalismi ja yleinen uusliberaali hegemonia.
Hallituksessa puolueet sitoutuvat hallituksen politiikkaan. Tämä tarkoittaa, että hallituspuolueiden edustajat äänestävät eduskunnassa hallituksen esitysten puolesta. Näin kukin hallituspuolue ottaa vastuun hallituksen päätöksistä, vaikka ne eivät olisi sen mieleen ja vaikka puolueen vaikutus hallituksen politiikkaan on pieni.
Tasapainossa tämä näkyy selvästi: jos puolue ei kannattaisi hallitusta, hallituksen esitykset eivät menisi läpi. Jos toisaalta puolue ei ole tasapainossa, vastuukysymys on epäsuorampi, mutta silti selvä.
Jos tasapainossa oleva puolue A vastustaa systemaattisesti hallituksen ehdotuksia, niiden hyväksyminen riippuu muista hallituspuolueista. Sama koskee tilannetta, jossa puolue A jättää hallituksen kokonaan. Tällöin hallitusten sisäisissä äänestyksessä tai eduskunnassa voi nousta taulukon kärkeen toinen puolue, mikä voi johtaa hallituksen voimatasapainon horjumiseen tai jopa romahtamiseen. Siten myös puolue, joka ei ole tasapainossa, vaikuttaa hallituksen asemaan.
Hallituspuolue sitoutuu myös ylläpitämään hallituksen uskottavuutta. Tämä johtuu muun muassa siitä, että tulevissa vaaleissa arvioidaan kunkin puolueen politiikkaa. Hallituksen julkinen kritiikki on suoraan muita hallituksen kumppaneita vastaan.
Puolue, joka pidättäytyy kritisoimasta hallituksen politiikkaa, edistää uskottavuuttaan julkisessa keskustelussa. Myös tätä kautta hallitsevan puolueen on kannettava vastuu asioista, joita se ei itse tue. Toisaalta hallituksessa toimiminen antaa puolueelle mahdollisuuden ajaa läpi omaa poliittista ohjelmaansa ja saada julkista huomiota näkemyksiin, joista ei muuten ehkä kerrota.
Ajatus siitä, että hallituksen ulkopuolella ei ole valtaa, perustuu käsitykseen, että valta vaikuttaa suoraan hallituksen ehdotusten sisältöön. Puolue voi olla joko kokonaan oppositiossa tai vähemmistöhallituksen tukipuolue. Hallituksen tukipuolueella on jopa suora vaikutus hallituksen esityksiin, mutta samalla sillä on enemmän liikkumavaraa äänestyksessä ja julkisessa keskustelussa.
Oppositiopuolueen vaikutus liittyy pitkälti poliittisen ympäristön muokkaamiseen. Esimerkiksi vasemmistopuolue voi yrittää murtaa vallitsevan hegemoniaan osallistumalla julkiseen keskusteluun, kansalaisliikkeisiin ja muuhun parlamentin ulkopuoliseen toimintaan. Oppositio ei ole vastuussa hallituksen politiikasta. Opposition vaalivoiton todennäköisyys saattaa johtaa muutokseen hallituksen politiikassa
jo ennen vaaleja.
Laskussa olevan vasemmiston päätavoite on saada tukea. Osallistumista hallitukseen, joka ei luovu uusliberaalisista tavoitteista, on punnittava tätä tavoitetta vastaan.
Jussi Saramo: Voiko oppositio vaikuttaa?
Politiikka on muuttunut. Hallitukset istuvat täysimääräisesti ja eduskunta jakaa vain noin tuhannesosa valtion budjetista hallituksen ohi. Oppositio ei saa vaikuttaa Tolu-puolueeseen ja yhteiskunnan rakenteisiin ollenkaan. Jopa yhden promillen jakaminen tapahtuu hallituksen kansanedustajien ehdoilla.
Jos poliittisen strategian lähtökohtana on saada aikaan nopeita muutoksia käyttämällä äänestäjiltä saatua valtaa täysimääräisesti, on siis periaatteessa osallistuminen hallitukseen. Suomen nykypolitiikassa opposition painostusvalta on kuihtunut olemattomaksi. Esimerkiksi oppositiossa olevan vasemmistoliiton tekemiä varjobudjetteja, puhumattakaan suurempia yhteiskunnallisia muutosehdotuksia, ei lainattu mediassa.
Ruurik Holmin puoltama uusliberalistisen hegemonian kyseenalaistaminen onnistuu joskus paremmin hallituksessa, vaikka sielläkin joutuu hyväksymään kompromisseja sen pohjalta. Näin toimiessaan puolueen on kuitenkin osattava tehdä selväksi, että sillä on myös visio suuremmasta yhteiskunnallisesta muutoksesta, jonka se toteuttaisi, jos se voisi yksin päättää.
Pahimmassa tapauksessa Suomen hallituselin on ollut kaksi suurta enemmistön muodostanutta ja suurimmat linjat sanelenutta puoluetta, jolloin muut ovat pääsääntöisesti päässeet mukaan estämään pahimpia uudistuksia itselleen ja vaikuttamaan joidenkin satojen miljoonien määrärahojen. Tämän lisäksi nykyisessä melko itsenäisten ministerien mallissa on voitu tehdä suuria muutoksia oman ministeriön alueella.
Vasemmistoliiton Merja Kyllösen nousu liikenneministeriksi aiheutti muun muassa sen, että ensimmäistä kertaa Suomen historiassa junakuljetuksiin käytetään enemmän rahaa kuin kumipyöräkuljetuksiin. Esimerkiksi Paavo Arhinmäen ministeriön seurauksena liikuntamäärärahoja ohjataan tulevaisuudessa lasten ja nuorten liikuntakustannusten alentamiseen.
Näitä saavutuksia ei pidä aliarvioida. Mutta jos puolue hyväksyy muiden määrittelemän ison linjan hinnakseen, se voi heikentää puolueen uskottavuutta äänestäjien silmissä, jolloin Holmin mainitsema pidemmän aikavälin strategia vesityy. Tällaisessa tilanteessa puolue sulkee mahdolliset tulevat päävoitot turvatakseen nopeita voittoja.
Keskikokoiselle puolueelle paras tilanne on pääsy taseen asemaan. Sitten se voi sanella ehdot ja linjan myös politiikan pääsuuntaan. Osittain näin kävi Vasemmistoliitolle edellisissä eduskuntavaaleissa, kun sinivihreän hallituksen jatkaminen vaikeutui keskustan ja vihreiden häviämisen jälkeen.
Hallitusneuvotteluissa Vasemmistoliitto selvisi vaatimuksillaan muun muassa köyhyyden vähentämisestä ja tuloerojen kaventamisesta. Muutos eriarvoisuutta lisäävästä politiikasta sitä vähentävään on kuitenkin kompromissihallituksessa vaatimaton, jos vertaa sitä vasemmistoliiton omaan tavoiteohjelmaan, joten joidenkin mielestä puolue on pettänyt äänestäjiään. Toisaalta, jos puolue ei vaihtaisi politiikan suuntaa silloin, kun sillä on mahdollisuus, monet useammat tunteisivat itsensä petetyksi.
Uusliberalistisen mallin hegemonia on niin vahva, että monet ihmiset ovat menettäneet toivonsa järjestelmän muuttamisesta parlamentaarisin keinoin. Uusliberaalista kapitalismia on todellakin vastustettu sekä kaduilla radikaalien liikkeiden voimalla että luomalla vaihtoehtoisia malleja, esimerkiksi Attacissa ja Euromemorandumissa. Monet haluaisivat nähdä vasemmistopuolueet näiden liikkeiden vaatimusten alustana pikemminkin kuin järjestelmän kompromisseina.
Poliittisen puolueen tuki tulee kuitenkin eri lähtökohdista kuin muiden kansanliikkeiden. Itsensä pysyvästi oppositioksi määritellyt puolueet ovat kuihtuneet. Keskimäärin demokraattien vasemmalla puolella olevat vasemmistopuolueet ovat saaneet eniten tukea alueilla, joilla ne ovat osallistuneet hallitukseen, kuten Itä-Saksan osavaltioissa tai Suomessa. Vasemmistoliitto kutistui ollessaan oppositiossa, vaikka sen kanssa äänistä kilpailevat sosiaalidemokraatit ja vihreät tekivät historiansa oikeistolaisinta politiikkaa.
Parlamentin ja parlamenttien ulkopuolisen toiminnan ei pitäisi olla vastakkaisia, vaan toisiaan tukevaa. Hegemoniaa ei muuteta puhumalla tyhjälle eduskuntasalille, vaan toimimalla kaikkialla mahdollisimman tehokkaasti. Kaikki erilaiset vaikuttamistavat vaativat kompromisseja. On selvää, että sekä puolueen sisällä, kunnanvaltuustoissa että eduskunnassa pitää olla valmis epätäydellisiin ratkaisuihin, jotta omat ehdotukset saadaan läpi. Sama pätee kuitenkin myös eduskunnan ulkopuoliseen toimintaan, sillä laajempi vastarinta tarvitsee taakseen ryhmiä eri lähtökohdista.
Helpoin on mennä kaduille vastustamaan esimerkiksi tiettyä sotaa tai hallituksen leikkauksia – on paljon vaikeampaa saada massat laajan ja konkreettisen yhteiskunnallisen muutoksen taakse. Globalisoituneessa taloudessa meidän täytyy tyytyä epätäydelliseen ja parhaaseen.
Vasemmisto on saavuttanut ehkä suurimmat ja menestyneimmät voittonsa taistelemalla yksilöllisistä ja helposti ymmärrettävistä yhteiskunnallisista edistysaskeleista. Kahdeksan tunnin työpäivä, viisipäiväinen työviikko, peruskoulu tai esimerkiksi Helsingin metro olivat kaikki helposti omaksuttavia tavoitteita. Voit mennä mukaan ottamatta kantaa kylmään sotaan, taustaan vaikuttaneisiin ismeihin tai puolueisiin.
Silti oli selvää, että ne kaikki tarkoittivat kansan puolustamista pääomavaltaa vastaan ja yhteistä hyvää suhteessa joidenkin yksityiseen etuun. Uuden vasemmiston on löydettävä uudelleen tapa yhdistää parlamentaarinen kehitys radikaaleihin vaatimuksiin, vaikka niiden toteuttaminen globaalissa taloudessa onkin aiempaa vaikeampaa.
Ruurik Holm: Joskus ei ole hyvä olla laudalla
Jussi Saramon vastaus osoittaa, että olemme samaa mieltä monista poliittisen vaikuttamisen kysymyksistä. Saramon argumentin ongelmana on kuitenkin se, että hän ei tee eroa hallitustyyppejen välillä.
Vasemmistopuolueen osallistuminen vasemmiston hallitukseen voi olla puolueen pitkän aikavälin kannatuksen kannalta erittäin onnistunut. Uusliberalistiseen hallitukseen osallistuminen on kuitenkin eri asia.
Uusliberalismin kyseenalaistaminen voi joskus onnistua paremmin hallituksessa. Tämä voi kuitenkin tuntua tekopyhältä, jos hallituksen päälinja on myös olennaisesti uusliberaali.
En aliarvioi minkään hallituksen vasemmistopuolueen saavutuksia. Saramon mainitsemat saavutukset ovat merkittäviä. Kuitenkin, kuten Saramokin toteaa, kyse on kokonaispaketista ja sen arvioinnista.
Saramo ehdottaa, että sosiaalidemokraattien vasemmistopuolueiden kannatus on ollut suurin alueilla, joilla ne ovat osallistuneet hallitusvaltaan. En ole varma, onko näin – ainakin on monia ilmeisiä poikkeuksia. Lisäksi on kysymys korrelaatiosta, ei välttämättä syy-seuraussuhteesta. Jos demokraattien vasemmalla puolueella on suuri kannatus, sillä on paremmat mahdollisuudet päästä hallitukseen. Tämä on tilanne esimerkiksi monissa paikoissa Latinalaisessa Amerikassa tai Saramon mainitsemissa Itä-Saksan osavaltioissa. Hallituksen valta ei tuo suurta tukea, mutta suuri tuki tuo hallituksen valtaa.
Vasemmistoliiton osalta voidaan todeta, että sen ainoa vaalivoitto eduskuntavaaleissa on vuodelta 1995, jolloin puolue oli oppositiossa.
Saramo kirjoittaa, että opposition mahdollisuudet vaikuttaa esimerkiksi Suomen budjettiin ovat tällä hetkellä pienet. Mikään hallitus ei kuitenkaan voi sivuuttaa sitä, mitä yleisö ajattelee (yhteiskunnallinen keskustelu) tai mikä on vallitseva käsitys järkevästä politiikasta (hegemonia).
Myös hallitus- ja oppositiopuolueiden kannatus on tärkeä budjettiprosessissa. Jos hallituksen kannatus on laskenut, se todennäköisesti yrittää kerätä poliittisia pisteitä budjettiesityksellä. Koska oppositio voi vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, hegemoniaan, omaan ja hallituksen tukeen, opposition toimilla on vaikutusta budjettiesitysten sisältöön.
Myös ne puolueet, jotka eivät ole eduskunnan vaa’an kärjessä, voivat olla tärkeitä hallituksen koossa pitämisen kannalta. Epäsuora vaikuttaminen hallituksen jatkamiseen tarkoittaa vastuuta hallituksen politiikasta. Siten esimerkiksi vihreiden irtautuminen kahdesta uudesta ydinvoimalaitoksesta oli enimmäkseen farssi.
Vaa’ankielin asema ei myöskään tuo valtaa puolueelle, ellei puolueen siirtyminen oppositioon ole uhka muille hallituksen puolueille. Vaa’ankielisen kannan merkitys vähenee esimerkiksi silloin, kun oppositioon siirtyneen vaa’ankielisen puolueen tilalle voidaan tuoda hallitukseen toinen oppositiopuolue.
Jos puolueen oppositioasema ei ole uhka muille puolueille, puoluetta ei tarvitse pitää hallituksessa. Tässä tapauksessa sen valta hallituksessa on väistämättä pieni.
Jussi Saramo: Uusliberalismi ei ole päällä tai pois päältä
Olemme Ruurik Holmin kanssa samaa mieltä siitä, että hallitukseen osallistuminen ei saa olla päämäärä sinänsä, vaan sitä tulee punnita pitkän tähtäimen strategiaa vasten. Holmin näkemys, että vain “vasemmistohallitukseen” osallistuminen voi olla kannattavaa, mutta ei “uusliberaaliseen hallitukseen”, on kuitenkin ongelmallinen.
Postimerkit on helppo antaa, mutta ne eivät kerro itsessään mitään. Mitä “vasemmisto” ja “uusliberaali” tarkoittavat koko hallituksen määrittelevinä tekijöinä? Riittääkö se, että hallitukseen osallistuvat puolueet ovat nimellisesti vasemmistolaisia? Euroopan tämänhetkinen ahdinko on kenties eniten rakentanut Saksan demokraattien ja vihreiden “vasemmistolainen” hallitus, joka teki poikkeuksellista uusliberaalia politiikkaa.
Suomen nykyinen hallitus harjoittaa ainakin tuloerojen osalta vasemmistopolitiikkaa vuosikymmeniin. Myös valtion omaisuuden vähentäminen on pysäytetty. Euroopan politiikassa Suomen kärkikysyntä on sijoittajavastuun lisääminen ja velkojen uudelleenjärjestely yksityisen pääoman kustannuksella. Tekeekö se hallituksesta “uusliberaalin”, että se ei täysin eristä itseään uusliberalistisesta globaalista taloudesta tai ettei hallitus määrittele itseään vasemmistoiseksi?
On syytä kysyä, millainen hallitus Suomeen voisi nousta, johon Holmin lähtökohdan perusteella kannattaisi osallistua? Jos päätämme, että vallankäyttöön kannattaa osallistua vain, kun eduskunnassa on vasemmiston enemmistö, joudumme odottamaan pitkään tai jopa siirtymään tavoitteesta pois.
Vaikka Vasemmistoliitto voitti vuoden 1995 vaalit oppositiolta, ei ole todisteita siitä, että pysyvämpi oppositioasema lisäisi kannatusta. Päinvastoin, vuosikymmeniä korkealla pysynyt Suomen äärivasemmiston kannatus romahti vuoden 1983 vaaleissa SKDL:n siirtyessä hallituksesta oppositioon vaalikauden puolivälissä. Tästä romahtamisesta on sittemmin tullut pysyvä.
Mielipidemittausten mukaan myös vasemmistoliiton nykyiset äänestäjät toivovat, että heidän äänensä auttaisi puoluetta osallistumaan hallitusvaltaan. Yksi suurimmista syistä, miksi vasemmistopuoluetta ideologisesti lähimpänä olevat potentiaaliset äänestäjät äänestävät vihreitä tai sosiaalidemokraatteja, on ollut se, että heille annettua ääntä ei ole koettu “hukkaan”. He ovat selkeämmin etsineet valtaa.
Holm on oikeassa, että vihreiden osallistuminen edelliseen hallitukseen oli farssi. Keskeinen ero on kuitenkin juuri se, että näennäisvallasta humalassa vihreät eivät pystyneet käytännössä millään tavalla vaikuttamaan hallituksen laajaan linjaan. Kuten Holm kirjoittaa, “Edes vaa’angkieli-asema tuo valtaa puolueelle, ellei puolueen siirtyminen oppositioon ole uhka muille hallituksen puolueille.”
Oikeistohallitus lisäsi eriarvoisuutta ja teki mahdollisesti historian ympäristövihamiellisimman politiikan. Vasemmisto ei saa koskaan ajaa itseään sellaiseen tilanteeseen. Nykyisessä hallituksessa liittouman jäsenet kokevat olevansa vasemmiston vankeja. Hallitukseen kannattaa osallistua niin kauan kuin se vähentää uusliberalismia ja lisää tasa-arvoa.
Ruurik Holm on Vasemmistofoorumin toiminnanjohtaja ja filosofian tohtori teoreettisen filosofian alalta.
Jussi Saramo on 33-vuotias ministerin erityisassistentti, joka on vapaalla vasemmistoliiton poliittisen sihteerin tehtävästä. Saramo on myös mm . Vantaan kaupunginvaltuutettu ja Euroopan vasemmistopuolueen hallituksen jäsen sekä Vasemmistonuorten ja Attacin entinen puheenjohtaja.